Joskus vuosia taaksepäin eräs viisas nainen sanoi minulle, että jokainen valinta, jonka elämässäsi teet on sillä hetkellä juuri se oikea. Tuo lausahdus on jäänyt pysyvästi takaraivooni ja on itseasiassa erittäinkin lohduttava, mutten kiellä kyseenalaistaneeni ajatusta moneen otteeseen.
Monta kertaa olen pohtinut Suomesta pois lähtemistäni, oliko se järkevää laisinkaan, onko siitä seurannut elämässäni aikaiseksi lainkaan mitään hyvää vai olenko vajonnut vain elämäni pohjalle. Sinne minne en koskaan uskonut päätyväni.

Elämäni on muuttunut muuttoni jälkeen hurjasti. Se tyttö joka opiskeli kahta tutkintoa samanaikaisesti ja kävi vielä töissä siihen päälle, on tällä hetkellä työtön neljättä kuukautta putkeen, ja asustelee siellä missä voi ilman vakituista asuntoa ja todellisia ystäviä. Omaisuus lojuu vanhempien nurkissa ja mukanani kannan vain välttämättömimmät tavarani. Onko tämä todella sitä mihin halusin päätyä?
Toisaalta olen oppinut arvostamaan vakituisen työpaikan luomaa turvaa, töissäkäymisen helppoutta sosiaali- ja työvoimatoimistojen paperisodan sijaan, todellisia ystäviä, jotka jaksavat edelleenkin pitää yhteyttä vaikka kilometrejä välillä on lähemmäs 2000 sekä sitä elämän normaalia, tuttua ja turvallista arkea, vaikka kuinka tylsältä se silloin tällöin tuntuisikin.

En voi kieltää etteikö maiseman vaihtaminen täysin erilaiseen olisi opettanut katsomaan asioita eri näkökulmista, tutustumaan itseeni entistä syvemmin, löytämään elämääni paljon uusia erilaisia ihmisiä, uskaltautumaan puhumaan muitakin kieliä kuin omaa äidinkieltä, mutta helppoa se ei ole ollut oikein missään vaiheessa.
Viimeisen puolen vuoden ajan se pieni ääni on kuiskinut korvaani, että olenko varma että haluan pysyä täällä ja yrittää taistella päivä päivältä tavoittaakseni sen normaaliarjen täälläkin. Enkö olisi jo kyllästynyt tähän epävarmuuteen, pätkätöihin, rahattomuuteen, muista riippuvaisuuteen, sosiaalisen elämän kuolemiseen tai sen erilaisuuteen. Tällä hetkellä kyllä, olen enemmän kuin kyllästynyt ja jos näkisin jonkun helpon tien, pakkaisin matkalaukkuni samantien ja lähtisin takaisin, mutta epäröin silti. Onko sekään oikea ratkasu? Olenko epäonnistuja jos näin päälle vuoden jälkeen menen takaisin samoihin piireihin kuin mistä lähdin. Onko Suomessa yhtään sen parempaa? Miksi alunperin sieltä lähdinkään? 

Tunnen elämäni olevan suuressa muutosvaiheessa jälleen. Taas tuntuisi olevan aika valita, mihin suuntaan elämääni lähden seuraavaksi viemään. Kohtalo antaa sinulle pelikortit ja sinä olet se jonka niillä on tarkoitus pelata. Niinhän se meni, eikö?
Pelkään kuitenkin epäonnistumista ja vääriä valintoja henkeni uhalla. Mitä jos kannattaisi vain rauhassa odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu? Vai heittää vain kruunaa ja klaavaa, sitten toimia sen mukaan.
Kuinka turhauttavaa on tasapainoilla suurien valintojen edelle tietämättä, pitäisikö uskoa järkeä vai tunnetta, vanhempia ja ystäviä. Jokin täällä vetää minua hirveesti puoleensa ja hannaa vastaan etten lähtisi takaisin "kotiin", missä se sitten ikinä lieneekään. Toisaalta ikävöin myös niin monia asioita Suomesta. Ainahan sieltä voin tulla takaisin tännekin jos muutaman vuoden päästä ei siellä ole mitään tarjottavaa? Onko tämäkin vain itselleen valehtelemista ? Luonko itselleni vain mielikuvia siitä, mitä elämäni voisi olla ja kun kaikki ei menekkään niinkuin elokuvissa, iskee muutosahdistus ja haluan taas vaihtaa toiseen paikkaan. Huomiohuoraanko tekemällä elämääni suuria muutoksia koko ajan?

Pelkään myös, että jos menen takaisin Suomeen, elämäni jämähtää taas paikoilleen enkä elä lainkaan. Tunnen jonkinlaisena pakkomielteenä, että haluan erilaisen elämän kuin sen tavallisen, jossa tavoitteena on punainen tupa ja perunamaa. Haluan jotain erikoista, mutta onko tämä oikea aika ja paikka sen tavoittamiseen? Turhauttavaa, jokaiselle ajatukselle tuntuu löytyvän kaksi puolta enkä siltikään tiedä mitä haluan elämässäni kaikkein eniten ja mikä on asioideni tärkeysjärjestys.